-No tuunko auttamaan? Anna olla, odota!
Aamulla oli lähdetty – tavan mukaan – järvelle. Mitä lie, kalaanko? Ei kait, ei ainakaan sillä mielellä, että ’aina sieltä jotain tulee’. Kunhan nyt, kun on tuo venekin ja järvi lähellä.
Järvi – vähän niin kuin tuvan pöytä. Sen ääressä ollaan yhdessä, tunnetaan, vähän salaa, jotenkin yhteenkuuluvaisuutta. Aamun lehti, puheenparret, ähinät. Kahvia, leipää, vähän juustoa päälle. Joskus tässä ei viihdytty, oli kiire. Lasten hoitoa, töihin lähtöä, naapurin soittoa, vanhempain iltaa. Ähinät olivat joskus tuskaisempia, kovempia kuin nykyään. Samat rutiinit.
-Ota vähän kahvia mukaan, mene perään, työnnän vesille, istu keskellä, tulihan tuvan ovi kiinni… Katiska on tuolla kaislojen vieressä, verkon pätkä saaren kupeella.
Rutiinilla on tämä elämä eletty. Aamun jälkeen päivä, sen jälkeen ilta. Yön jälkeen taas aamu. Vene vesille, katiskan ja verkon kautta takaisin. Rutiinilla.
-Auta vähän, no niin, eiköhän se pysy. Pysyy pysyy. Aika vaan meni, ikää ja vaivaa tuli. Juu, mennään kotia.